SailaPolitiikka

Kesän lomareissumme kulki retkeilyautolla Tampereelta Itä-Suomen kautta Pyhätunturille, Leville ja Kilpisjärvelle. Kävimme Malla- laivalla Kolmen valtakunnan rajapyykillä, jatkoimme matkaa Norjan upeille vuonoille, Abiskoon sekä Ruotsin rannikkokaupunkeihin Luulajaan ja Uumajaan. Matkan kruunasi vielä Korkea rannikko.

Tunturit, vuonot, vesiputoukset ja lukemattomat upeat maisemat tekivät matkasta ikimuistoisen. Välillä satoi ja välillä paistoi. Kuumista kesäpäivistäkin saimme nauttia useampana päivänä. Pohjoisen luonto ei petä koskaan.

Matkalta jäi kuitenkin mieleen myös aivan toisenlainen havainto.

Ajoimme tuhansia kilometrejä Suomen, Norjan ja Ruotsin pohjoisosissa. Maisemat vaihtuivat, mutta yksi asia pysyi samana. Norjassa ja Ruotsissa näkyi hyvin vähän autiotaloja. Pihat olivat hoidettuja, kylät elävän näköisiä ja taloissa näkyi merkkejä elämästä.

Suomessa sama ilmiö ei ole yhtä tavallinen.

Meillä autiotalot ovat monin paikoin osa maisemaa. Vielä useammin vastaan tulee taloja, joiden pihat kertovat siitä, ettei kaikkeen enää riitä voimia tai ehkä uskoa tulevaisuuteen.

Sattumalta matkalta palattuamme  Aamulehti julkaisi jutun siitä, kuinka Norja pitää pohjoisen maaseudun asuttuna. Keinot ovat tuttuja: verohelpotuksia, opintolainahyvityksiä, lapsiperheiden tukia ja muita kannustimia. Norjalla on tähän myös taloudelliset mahdollisuudet.

Mutta samalla jäin miettimään jotakin muuta.

Ruotsilla ei ole öljyrahastoa.

Silti myös Ruotsin pohjoinen vaikutti huomattavasti elinvoimaisemmalta kuin Suomen.

Miksi?

Olen itse kotoisin Kemijärveltä. Muutin sieltä ensin Rovaniemelle opiskelemaan ja vuonna 2003 Tampereelle. Kun itse olin nuori, Kemijärvellä asui noin 16 000 ihmistä. Nykyään asukkaita on alle 7 000. Kaupungin väestö on ikääntynyt niin paljon, että kaikki lapset mahtuvat ekaluokasta lukio-opintoihin samaan koulukokonaisuuteen – samaan rakennukseen, josta itse aikanaan kirjoitin ylioppilaaksi.

Silti Kemijärvi on edelleen kaunis kaupunki. Siellä on puhdas luonto, turvallinen ympäristö ja kaikki edellytykset hyvään elämään.

Paitsi yksi.

Työ.

Kun nuoret lähtevät opiskelemaan, he eivät enää palaa.

Ei siksi, etteivätkö he rakastaisi kotiseutuaan.

Vaan siksi, ettei siellä ole mahdollisuutta rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Luonto ei enää yksin elätä. Emme halua palata aikaan, jolloin toimeentulo rakennettiin metsistä, pelloista tai kalastuksesta. Nykyään ihmiset etsivät työpaikkoja, uramahdollisuuksia, palveluja ja turvallista tulevaisuutta.

Siksi jäin miettimään, puhummeko Suomessa joskus vääristä asioista.

Keskustelemme paljon aluepolitiikasta. Mietimme, mitä palveluja pitäisi säilyttää ja kuinka paljon erilaisia tukia pitäisi maksaa.

Kaikella tällä on oma merkityksensä.

Mutta mitä jos lähtisimme liikkeelle toisesta suunnasta?

Mitä jos kysyisimme ensin, miten alueelle syntyy työpaikkoja?

Sillä työpaikat synnyttävät muuttoliikettä.

Muuttoliike pitää koulut, päiväkodit, kaupat ja palvelut hengissä.

Kasvu synnyttää palvelut – ei päinvastoin.

Ehkä juuri tässä Ruotsi on onnistunut Suomea paremmin.

En tarkoita, että meidän pitäisi kopioida Ruotsia.

Enkä usko, että Norjan tukijärjestelmät sellaisinaan toimisivat Suomessa.

Mutta voisimme ehkä oppia jotakin molemmilta.

Norjalta sen, että myös syrjäseutujen tulevaisuuteen kannattaa uskoa.

Ruotsilta sen, että yrityksille pitää luoda syy investoida myös kasvukeskusten ulkopuolelle.

Yrityksiä ei voida käskeä rakentamaan tehdasta Kemijärvelle.

Eikä pidäkään.

Yritys investoi sinne, missä se uskoo voivansa menestyä.

Siksi Suomen pitäisi pohtia nykyistä enemmän kilpailukykyään.

Miten lupaprosessit toimivat?

Onko energia kilpailukykyistä?

Onko verotus ennustettavaa?

Löytyykö osaavaa työvoimaa?

Ja ennen kaikkea: uskooko yritys, että Suomi on hyvä paikka investoida myös kahdenkymmenen vuoden päästä?

Usein kuulee sanottavan, ettei pohjoiseen saada työntekijöitä.

Se on varmasti joskus totta.

Mutta yhtä totta on, etteivät ihmiset muuta paikkakunnalle, jossa ei ole työpaikkoja.

Joku joutuu ottamaan ensimmäisen askeleen.

Siksi suuret investoinnit ovat niin merkittäviä. Ne eivät luo vain työpaikkoja yhteen yritykseen, vaan synnyttävät ympärilleen kokonaisen elinkeinorakenteen. Alihankkijoita, kuljetuksia, palveluja, kauppoja ja uusia yrityksiä.

Kemijärvellä tätä mahdollisuutta haettiin pitkään biotuotetehtaalla. Se ei koskaan toteutunut. Samalla menetettiin paljon enemmän kuin yksi tehdas. Menetettiin mahdollisuus rakentaa tulevaisuutta.

En usko, että ratkaisu löytyy yksittäisestä tukimuodosta.

En myöskään usko, että ratkaisu löytyy pelkästään datakeskuksista.

Uskon, että ratkaisu löytyy siitä, että Suomi onnistuu jälleen olemaan maa, johon yritykset haluavat investoida, jossa työn tekeminen kannattaa ja jossa myös pohjoisessa voidaan nähdä tulevaisuus mahdollisuutena eikä ongelmana.

Kun ajoimme Norjan ja Ruotsin pohjoisessa, en lopulta kiinnittänyt huomiota vain vuonoihin tai tuntureihin.

Katsoin pihoja.

Niissä näkyi elämää.

Ja ehkä juuri siitä lopulta on kysymys.

Autiotalo ei synny siksi, että talo vanhenee.

Autiotalo syntyy silloin, kun ihmiset eivät enää usko voivansa rakentaa paikkakunnalla tulevaisuuttaan.

Minusta Suomen ei tarvitse yrittää olla Norja eikä Ruotsi.

Suomen pitäisi löytää oma tapansa onnistua.

Sellainen, jossa yritykset haluavat investoida, ihmiset haluavat tehdä työtä ja nuoret voivat aidosti valita, rakentavatko tulevaisuutensa Helsinkiin, Tampereelle vai takaisin Kemijärvelle.

Silloin emme enää puhuisi siitä, miten pidämme maaseudun hengissä.

Puhuisimme siitä, miten rakennamme sille tulevaisuuden.