SailaPolitiikka

Muistan hyvin rakennusalan ennen 1990 luvun lamaa. Menin ylioppilaskeväänä vuonna 1989 rakennukselle töihin ja työskentelin siellä lähes puolentoista vuoden ajan rakennushenkilönä. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta samalla opin valtavasti. Työmaa oli paikka, jossa nuorempi oppi kokeneemmilta.

Työmailla oli silloin tarjolla myös avustavia työtehtäviä. Niiden kautta moni nuori pääsi tutustumaan rakennusalaan ja oppimaan ammattia käytännössä. Minullakin oli mahdollisuus valita kolmesta eri työpaikasta. Päädyin rakennusalalle, koska silloinen poikaystäväni, myöhempi lasteni isä, työskenteli siellä.

Sitten tuli lama.

Rakennusala muuttui. Yritysten oli pakko tehostaa toimintaansa. Jokaisen työntekijän odotettiin olevan tuottava lähes ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Se oli yritysten kannalta ymmärrettävää, mutta samalla yksi väylä kasvaa ammattilaiseksi alkoi vähitellen kadota.

Rakennusala ei kuitenkaan kadonnut elämästäni. Lasteni isä jatkoi alalla urakkaporukoissa, joten sen muutosta tuli seurattua läheltä vielä pitkään. Työ oli vaativaa ja kilpailu kiristyi. Se auttoi ymmärtämään, miksi yritysten mahdollisuudet palkata kokemattomia työntekijöitä vähenivät.

Minä puolestani tiesin tarvitsevani ammatin ja hakeuduin opiskelemaan kauppaoppilaitokseen Rovaniemelle. Vasta paljon myöhemmin olen ajatellut, että olisin ehkä voinut tavoitella myös yliopistoa, mutta kukaan ei koskaan rohkaissut minua uskomaan siihen mahdollisuuteen.

Myöhemmin työurani vei minut työllisyydenhoidon pariin, jossa olen työskennellyt jo vuosikymmeniä. Kun nyt seuraan tämän päivän keskustelua työttömyydestä, osaavan työvoiman saatavuudesta ja maahanmuutosta, mietin usein, katsommeko ongelmaa liian kapeasti.

Rakennusalan lisäksi moni muukin ala on muuttunut. Kansainvälinen kilpailu on kiristynyt, kustannuspaineet kasvaneet ja aliurakointi lisääntynyt. Yrityksillä on entistä vähemmän taloudellista liikkumavaraa. Kun jokainen työtunti on laskettava tarkasti, mahdollisuus opettaa työssä aloittelevaa työntekijää on vähentynyt. Se ei johdu siitä, etteivät yritykset haluaisi antaa mahdollisuuksia, vaan siitä, että niillä ei aina ole siihen varaa.

Voisimmeko rakentaa sellaisen toimintaympäristön, jossa yrityksillä olisi jälleen mahdollisuus palkata myös vähemmän kokeneita työntekijöitä ilman kohtuutonta taloudellista riskiä? Jokainen kokenut ammattilainen on joskus ollut ensimmäistä päiväänsä työmaalla.

Suomessa voidaan samaan aikaan kärsiä korkeasta työttömyydestä ja osaavien työntekijöiden puutteesta. Siksi pelkkä työpaikkojen tai työnhakijoiden määrän tarkastelu ei riitä. Ratkaisevaa on se, miten ihmiset pääsevät kasvamaan osaajiksi.

Ulkomainen työvoima on ollut ja tulee varmasti olemaan tärkeä osa Suomen työmarkkinoita. Työperäinen maahanmuutto on kuitenkin eri asia kuin hallitsematon maahanmuutto, eikä näitä pitäisi sekoittaa toisiinsa. Suomi tarvitsee osaavia työntekijöitä, mutta samalla meidän pitäisi huolehtia siitä, että myös omilla nuorillamme on todellinen mahdollisuus kasvaa osaajiksi.

Ihmiset haluavat yleensä pärjätä omalla työllään. Yhteiskunnan tehtävä on tehdä siitä mahdollisimman helppoa, ei rakentaa järjestelmää, jossa sekä yritykset että ihmiset joutuvat jatkuvasti turvautumaan erilaisiin tukimuotoihin.

Suurin muutos ei ole tapahtunut työntekijöissä vaan työelämässä. Ennen työpaikoilla oli enemmän tilaa oppia. Nyt työntekijän pitää olla valmis heti.

Jos haluamme ratkaista työllisyyden ja osaajien saatavuuden haasteita, meidän pitäisi kysyä nykyistä useammin, missä tulevaisuuden ammattilaiset oppivat työnsä. Yksikään osaaja ei synny valmiina. Jokainen tarvitsee ensimmäisen mahdollisuuden.