SailaPolitiikka

Äitini kuoli hiljattain, ja viime aikoina olen käynyt läpi vanhoja valokuvia ja perhealbumeita. Kuvien ihmiset ovat monelta osin jo poissa, mutta heidän elämäntarinansa näkyvät edelleen jälkipolvissa. Albumeita selaillessa huomio kiinnittyi siihen, kuinka tavallisia heidän elämänsä olivat. Kuvissa oli häitä, lasten syntymäpäiviä, koulukuvia, mökkireissuja, rippijuhlia, jouluja ja arjen pieniä hetkiä. Tavallista suomalaista elämää.

Vanhoja kuvia katsellessa mieleeni jälleen nousi ajatus, jota paljon mietin.

Välillä tuntuu, että maailma on mennyt jotenkin nurinpäin.

Kun avaa television, lehden tai sosiaalisen median, vastaan tulee toinen toistaan erikoisempia uutisia. Keskustelemme sukupuolista, identiteeteistä, sijaissynnytyksistä, munasolujen pakastamisesta ja jatkuvasti uusista tavoista määritellä ihmistä, perhettä ja vanhemmuutta. Monia asioita, joita vielä hetki sitten pidettiin poikkeuksellisina, esitellään nyt edistyksenä, jota pitäisi juhlia.

Samaan aikaan syntyy yhä vähemmän lapsia. Nuorten pahoinvointi lisääntyy. Yksinäisyys koskettaa yhä useampaa ihmistä. Moni nuori aikuinen suhtautuu tulevaisuuteen epävarmemmin kuin aiemmat sukupolvet.

Joskus tuntuu, että puhumme enemmän seuraavan rajan rikkomisesta kuin siitä, mikä elämässä todella kantaa.

Julkista keskustelua seuratessa huomaa usein pohtivansa, kuinka paljon puhumme nykyään oikeuksista ja kuinka vähän velvollisuuksista. Vapaus on tärkeä asia, mutta toisinaan jää miettimään, onko keskustelusta kadonnut jotakin sellaista, mitä aiemmat sukupolvet pitivät itsestään selvänä: vastuu toisista ihmisistä, sitoutuminen ja ajatus siitä, että elämässä kaikki ei pyöri oman itsen ympärillä.

En tarkoita, että ennen kaikki olisi ollut paremmin. Jokaisella ajalla on ollut omat ongelmansa, eikä menneisyyttä pidä romantisoida. Silti vanhoja valokuvia katsellessa huomaa, että monille ihmisille elämässä oli tiettyjä pysyviä kiintopisteitä. Perhe, työ, seurakunta, kotipaikka ja lähiyhteisö olivat asioita, joiden varaan elämää rakennettiin.

Minä kuulun siihen sukupolveen, joka kasvoi aikana, jolloin kaikkea ei tarvinnut keksiä uudelleen. Lapsi syntyi äidille ja isälle. Perhe oli yhteiskunnan perusyksikkö. Kirkko muistutti siitä, että ihmisellä on vapauksien lisäksi myös vastuuta. Kaikki ei ollut täydellistä, mutta suunta oli useimmiten selvä.

Tänään näyttää siltä, että lähes jokainen perinne ja raja joutuu perustelemaan olemassaolonsa uudelleen. Samalla yhä harvemmin pysähdytään kysymään, miksi jotkin asiat ovat säilyneet sukupolvesta toiseen. Onko mahdollista, että osa niistä on säilynyt siksi, että ne ovat olleet ihmiselle ja yhteiskunnalle hyväksi?

Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa lapset nähdään yhä useammin projektina tai vaihtoehtona muiden vaihtoehtojen joukossa? Mitä tapahtuu, jos perheestä tulee vain yksi elämäntapa muiden joukossa? Entä mitä tapahtuu, jos aikuisten toiveet alkavat jatkuvasti mennä lasten tarpeiden edelle?

Kristittynä uskon, että Jumala ei antanut ihmiselle rajoja kiusaksi vaan suojaksi. Sama pätee yhteiskuntaan. Kaikki rajat eivät ole sortoa, eivätkä kaikki perinteet ole vanhanaikaisia esteitä. Osa niistä on syntynyt suojelemaan ihmistä, perhettä ja yhteisöä.

Ehkä aikamme suurin haaste ei ole se, että vapautta olisi liikaa tai liian vähän. Huolestuttavampaa on, jos samalla kadotamme ymmärryksen vastuusta, sitoutumisesta ja siitä, että elämä ei ole vain yksilön oikeuksien toteuttamista. Yhteiskunta rakentuu myös velvollisuuksista, yhteisöistä ja sukupolvien välisestä vastuunkannosta.

Vanhoja perhealbumeita selaillessa huomaa, että sukupolvelta toiselle siirtyvät harvoin ajan muodit tai äänekkäimmät mielipiteet. Jäljelle jäävät ihmiset, perheet, muistot ja se, miten olemme kohdelleet toisiamme.

Ehkä juuri siksi niitä asioita kannattaisi vaalia myös tänään.