SailaPolitiikka

Luettuani Kristillisdemokratia – Kolmas tie -kirjan huomasin tekeväni harvinaisen havainnon: en oppinut uutta siksi, että kirjassa olisi esitetty jotakin yllättävää, vaan siksi, että se sanoitti täsmällisesti sen, minkä olin jo aavistanut. Monet niistä kehityskuluista, joita olen pitänyt huolestuttavina Euroopan suunnassa, eivät ole sattumaa tai yksittäisten päätösten summa, vaan seurausta tietoisesta ajattelutavan muutoksesta.

Selvimmin tämä ajattelutapa on tullut näkyväksi Alexander Stubbin puheissa ja linjauksissa jo vuosien ajan. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen on riittävä mitta itselleen – moraalinen toimija, joka ei tarvitse itseään korkeampaa perustaa arvioidakseen hyvää ja pahaa. Ajatus on johdonmukainen, moderni ja monelle houkutteleva. Samalla se paljastaa sen ytimen, jossa eurooppalainen arvopuhe on ajautunut umpikujaan.

Kun ihmisestä tehdään mitta, moraali ei katoa, mutta se menettää kiinnekohtansa. Hyvä ja paha eivät enää perustu ihmisestä riippumattomaan järjestykseen, vaan siihen, mikä kulloinkin hyväksytään, säädetään tai normalisoidaan. Arvoista tulee liikkuvia, hallinnollisia ja lopulta vallan muovaamia. Tätä ei aina huomata, koska kieltä ei ole muutettu – puhumme yhä ihmisarvosta, vapaudesta ja oikeuksista. Mutta puhe on irrotettu lähteestään.

Euroopan unionissa tämä näkyy arvokeskustelun teknistymisenä. Oikeudet, syrjimättömyys ja neutraliteetti esitetään välttämättöminä menettelyinä, ei arvovalintoina. Samalla kulttuurinen ja moraalinen itseymmärrys on häivytetty. Arvot eivät ole kadonneet vastustamalla, vaan vaikenemalla. Ne on piilotettu prosesseihin, ohjeisiin ja sääntelyyn, joista on tullut moraalin uusi kieli.

Kristillisdemokratia syntyi aikanaan vastaukseksi juuri tällaiselle kehitykselle. Se ei rakentunut vallan, vaan vastuun varaan. Ihmisarvo ymmärrettiin lahjana, ei ansiona. Vapaus sidottiin rajoihin, ei siksi että ihmistä epäiltäisiin, vaan siksi että hänen heikkoutensa tunnistettiin. Tälle perustalle rakentui Euroopan moraalinen selkäranka, jonka varassa yhteiskunnat kykenivät rakentamaan kestävää rauhaa, luottamusta ja yhteistä vastuuta.

Siksi kysymys ei ole siitä, miksi kristillisdemokratia on väärässä, vaan miksi se on ollut hiljaa. Arvot elävät yhä ohjelmissa ja juhlapuheissa, mutta ne eivät näy rohkeana, selkeänä arvopuheena. Ihmisarvosta puhutaan, mutta sen rajat jäävät sanomatta. Perhe mainitaan, mutta sen yhteiskunnallista merkitystä ei uskalleta puolustaa rationaalisesti. Arvoista on tullut varovainen viitekehys, ei politiikkaa ohjaava perusta.

Kristillisdemokraateilla on tässä erityinen vastuu. Puolue, jonka identiteetti rakentuu arvojen varaan, ei voi tyytyä hallinnoituun moraaliin tai oletukseen, että ”arvot kyllä ymmärretään”. Jos emme itse sanoita, mihin uskomme ja miksi, mitta ei katoa – se vaihtuu. Ja silloin sen määrittää valta, ei totuus.

Euroopan kriisi ei ole arvojen puute, vaan niiden perustelun katoaminen. Kolmas tie ei ole paluuta menneeseen, vaan rohkeutta palauttaa moraalinen kieli politiikkaan. Ilman ihmisestä riippumatonta mittaa Eurooppa ei ole suunnannäyttäjä, vaan seuraaja ajassa, jossa ihminen on julistettu riittäväksi, ja jossa juuri siksi suunta on yhä epäselvempi.

Alexander Stubbn uudenvuodenpuheessa Eurooppa esitetään liberaalin maailmanjärjestyksen moraalisena suunnannäyttäjänä. Ajatus on kaunis, mutta samalla syvästi ristiriitainen. Puhe rakentuu arvojen varaan, mutta käytännössä se nojaa vastakkainasetteluun ja viholliskuvien vahvistamiseen, erityisesti suhteessa Venäjään. Rauhaa ei kuitenkaan rakenneta julistuksilla, vaan kyvyllä nähdä myös vastapuoli ihmisinä, ei vain moraalisina ongelmina.

Euroopassa puolustettu liberaali järjestys esitellään vapautta lisäävänä ja edistyksellisenä. Samalla todellisuus kertoo toista. Mielipiteiden ohjailu, kielellinen varovaisuus ja digitaalisten alustojen sääntely kaventavat sananvapautta juuri niiden arvojen nimissä, joita väitetään puolustettavan. Jos päämäärä oikeuttaa keinot, on rehellistä kysyä, missä kulkee raja. Miten olemme olennaisesti parempia kuin ne yhteiskuntamallit, joita arvostelemme idässä, jos käytämme yhä samankaltaisempia keinoja?

EU asemoituu mielellään moraaliseksi keskukseksi USA:n ja Venäjän väliin. Silti Euroopan oma linja on usein hajanainen ja turvallisuus nojaa ulkopuolisiin takauksiin. Tämä herättää kysymyksen: onko Eurooppa todella johtotähti, vai pikemminkin arvoistaan epävarma yhteisö, joka määrittelee itsensä vastakohtien kautta, ei oman perustansa varaan?

Minulle – ja monille muille – kristillinen arvoperintö ei ole historiallinen koriste, vaan moraalinen perusta. Sovinto, nöyryys, vastuu ja itsehillintä eivät ole heikkoutta, vaan yhteiskunnan kestävyyden ehtoja. Nykyinen eurooppalainen arvopuhe korostaa yksilön vapautta ja omaa voimaa, mutta sivuuttaa kysymyksen siitä, mihin tuo vapaus on sidottu ja mikä sitä rajoittaa silloin, kun ihminen itse ei ole hyvä mitta.

Kun Jumala katoaa puheesta, ihmisestä tulee mitta. Ja kun ihminen on mitta, moraali alkaa muotoutua vallan, ei totuuden mukaan. Hyvä ja paha eivät enää perustu ihmisestä riippumattomaan moraaliseen järjestykseen, vaan siihen, mikä kulloinkin hyväksytään. Tämä ei ole vapautta, vaan arvojen liukumista.

Siksi moni kokee Euroopan suunnan moraalisena rappiona. Kyse ei ole yksittäisestä poliittisesta linjasta tai yhdestä uudenvuodenpuheesta, vaan syvemmästä muutoksesta: Eurooppa ei enää koe tarvitsevansa moraalista perustelua arvoilleen. Ne oletetaan itsestään selviksi, vaikka niiden juuret on katkaistu.

Presidentin puhe heijastaa tätä todellisuutta uskollisesti. Ei siksi, että hän olisi poikkeus, vaan siksi, että hän on aikamme ja järjestelmämme johdonmukainen edustaja. Arvoja julistetaan, mutta niiden lähdettä ei enää kysytä. Ja ilman ihmisestä riippumatonta mittaa Eurooppa ei ole moraalinen johtotähti, vaan yhteisö, joka etsii suuntaa maailmassa, jossa valta uhkaa määrittää sen, mitä pidämme oikeana ja hyvänä.