SailaPolitiikka

Kesän lomareissumme kulki retkeilyautolla Tampereelta Itä-Suomen kautta Pyhätunturille, Leville ja Kilpisjärvelle. Kävimme Malla- laivalla Kolmen valtakunnan rajapyykillä, jatkoimme matkaa Norjan upeille vuonoille, Abiskoon sekä Ruotsin rannikkokaupunkeihin Luulajaan ja Uumajaan. Matkan kruunasi vielä Korkea rannikko.

Tunturit, vuonot, vesiputoukset ja lukemattomat upeat maisemat tekivät matkasta ikimuistoisen. Välillä satoi ja välillä paistoi. Kuumista kesäpäivistäkin saimme nauttia useampana päivänä. Pohjoisen luonto ei petä koskaan.

Matkalta jäi kuitenkin mieleen myös aivan toisenlainen havainto.

Ajoimme tuhansia kilometrejä Suomen, Norjan ja Ruotsin pohjoisosissa. Maisemat vaihtuivat, mutta yksi asia pysyi samana. Norjassa ja Ruotsissa näkyi hyvin vähän autiotaloja. Pihat olivat hoidettuja, kylät elävän näköisiä ja taloissa näkyi merkkejä elämästä.

Suomessa sama ilmiö ei ole yhtä tavallinen.

Meillä autiotalot ovat monin paikoin osa maisemaa. Vielä useammin vastaan tulee taloja, joiden pihat kertovat siitä, ettei kaikkeen enää riitä voimia tai ehkä uskoa tulevaisuuteen.

Sattumalta matkalta palattuamme  Aamulehti julkaisi jutun siitä, kuinka Norja pitää pohjoisen maaseudun asuttuna. Keinot ovat tuttuja: verohelpotuksia, opintolainahyvityksiä, lapsiperheiden tukia ja muita kannustimia. Norjalla on tähän myös taloudelliset mahdollisuudet.

Mutta samalla jäin miettimään jotakin muuta.

Ruotsilla ei ole öljyrahastoa.

Silti myös Ruotsin pohjoinen vaikutti huomattavasti elinvoimaisemmalta kuin Suomen.

Miksi?

Olen itse kotoisin Kemijärveltä. Muutin sieltä ensin Rovaniemelle opiskelemaan ja vuonna 2003 Tampereelle. Kun itse olin nuori, Kemijärvellä asui noin 16 000 ihmistä. Nykyään asukkaita on alle 7 000. Kaupungin väestö on ikääntynyt niin paljon, että kaikki lapset mahtuvat ekaluokasta lukio-opintoihin samaan koulukokonaisuuteen – samaan rakennukseen, josta itse aikanaan kirjoitin ylioppilaaksi.

Silti Kemijärvi on edelleen kaunis kaupunki. Siellä on puhdas luonto, turvallinen ympäristö ja kaikki edellytykset hyvään elämään.

Paitsi yksi.

Työ.

Kun nuoret lähtevät opiskelemaan, he eivät enää palaa.

Ei siksi, etteivätkö he rakastaisi kotiseutuaan.

Vaan siksi, ettei siellä ole mahdollisuutta rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Luonto ei enää yksin elätä. Emme halua palata aikaan, jolloin toimeentulo rakennettiin metsistä, pelloista tai kalastuksesta. Nykyään ihmiset etsivät työpaikkoja, uramahdollisuuksia, palveluja ja turvallista tulevaisuutta.

Siksi jäin miettimään, puhummeko Suomessa joskus vääristä asioista.

Keskustelemme paljon aluepolitiikasta. Mietimme, mitä palveluja pitäisi säilyttää ja kuinka paljon erilaisia tukia pitäisi maksaa.

Kaikella tällä on oma merkityksensä.

Mutta mitä jos lähtisimme liikkeelle toisesta suunnasta?

Mitä jos kysyisimme ensin, miten alueelle syntyy työpaikkoja?

Sillä työpaikat synnyttävät muuttoliikettä.

Muuttoliike pitää koulut, päiväkodit, kaupat ja palvelut hengissä.

Kasvu synnyttää palvelut – ei päinvastoin.

Ehkä juuri tässä Ruotsi on onnistunut Suomea paremmin.

En tarkoita, että meidän pitäisi kopioida Ruotsia.

Enkä usko, että Norjan tukijärjestelmät sellaisinaan toimisivat Suomessa.

Mutta voisimme ehkä oppia jotakin molemmilta.

Norjalta sen, että myös syrjäseutujen tulevaisuuteen kannattaa uskoa.

Ruotsilta sen, että yrityksille pitää luoda syy investoida myös kasvukeskusten ulkopuolelle.

Yrityksiä ei voida käskeä rakentamaan tehdasta Kemijärvelle.

Eikä pidäkään.

Yritys investoi sinne, missä se uskoo voivansa menestyä.

Siksi Suomen pitäisi pohtia nykyistä enemmän kilpailukykyään.

Miten lupaprosessit toimivat?

Onko energia kilpailukykyistä?

Onko verotus ennustettavaa?

Löytyykö osaavaa työvoimaa?

Ja ennen kaikkea: uskooko yritys, että Suomi on hyvä paikka investoida myös kahdenkymmenen vuoden päästä?

Usein kuulee sanottavan, ettei pohjoiseen saada työntekijöitä.

Se on varmasti joskus totta.

Mutta yhtä totta on, etteivät ihmiset muuta paikkakunnalle, jossa ei ole työpaikkoja.

Joku joutuu ottamaan ensimmäisen askeleen.

Siksi suuret investoinnit ovat niin merkittäviä. Ne eivät luo vain työpaikkoja yhteen yritykseen, vaan synnyttävät ympärilleen kokonaisen elinkeinorakenteen. Alihankkijoita, kuljetuksia, palveluja, kauppoja ja uusia yrityksiä.

Kemijärvellä tätä mahdollisuutta haettiin pitkään biotuotetehtaalla. Se ei koskaan toteutunut. Samalla menetettiin paljon enemmän kuin yksi tehdas. Menetettiin mahdollisuus rakentaa tulevaisuutta.

En usko, että ratkaisu löytyy yksittäisestä tukimuodosta.

En myöskään usko, että ratkaisu löytyy pelkästään datakeskuksista.

Uskon, että ratkaisu löytyy siitä, että Suomi onnistuu jälleen olemaan maa, johon yritykset haluavat investoida, jossa työn tekeminen kannattaa ja jossa myös pohjoisessa voidaan nähdä tulevaisuus mahdollisuutena eikä ongelmana.

Kun ajoimme Norjan ja Ruotsin pohjoisessa, en lopulta kiinnittänyt huomiota vain vuonoihin tai tuntureihin.

Katsoin pihoja.

Niissä näkyi elämää.

Ja ehkä juuri siitä lopulta on kysymys.

Autiotalo ei synny siksi, että talo vanhenee.

Autiotalo syntyy silloin, kun ihmiset eivät enää usko voivansa rakentaa paikkakunnalla tulevaisuuttaan.

Minusta Suomen ei tarvitse yrittää olla Norja eikä Ruotsi.

Suomen pitäisi löytää oma tapansa onnistua.

Sellainen, jossa yritykset haluavat investoida, ihmiset haluavat tehdä työtä ja nuoret voivat aidosti valita, rakentavatko tulevaisuutensa Helsinkiin, Tampereelle vai takaisin Kemijärvelle.

Silloin emme enää puhuisi siitä, miten pidämme maaseudun hengissä.

Puhuisimme siitä, miten rakennamme sille tulevaisuuden.

Muistan hyvin rakennusalan ennen 1990 luvun lamaa. Menin ylioppilaskeväänä vuonna 1989 rakennukselle töihin ja työskentelin siellä lähes puolentoista vuoden ajan rakennushenkilönä. Työ oli fyysisesti raskasta, mutta samalla opin valtavasti. Työmaa oli paikka, jossa nuorempi oppi kokeneemmilta.

Työmailla oli silloin tarjolla myös avustavia työtehtäviä. Niiden kautta moni nuori pääsi tutustumaan rakennusalaan ja oppimaan ammattia käytännössä. Minullakin oli mahdollisuus valita kolmesta eri työpaikasta. Päädyin rakennusalalle, koska silloinen poikaystäväni, myöhempi lasteni isä, työskenteli siellä.

Sitten tuli lama.

Rakennusala muuttui. Yritysten oli pakko tehostaa toimintaansa. Jokaisen työntekijän odotettiin olevan tuottava lähes ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Se oli yritysten kannalta ymmärrettävää, mutta samalla yksi väylä kasvaa ammattilaiseksi alkoi vähitellen kadota.

Rakennusala ei kuitenkaan kadonnut elämästäni. Lasteni isä jatkoi alalla urakkaporukoissa, joten sen muutosta tuli seurattua läheltä vielä pitkään. Työ oli vaativaa ja kilpailu kiristyi. Se auttoi ymmärtämään, miksi yritysten mahdollisuudet palkata kokemattomia työntekijöitä vähenivät.

Minä puolestani tiesin tarvitsevani ammatin ja hakeuduin opiskelemaan kauppaoppilaitokseen Rovaniemelle. Vasta paljon myöhemmin olen ajatellut, että olisin ehkä voinut tavoitella myös yliopistoa, mutta kukaan ei koskaan rohkaissut minua uskomaan siihen mahdollisuuteen.

Myöhemmin työurani vei minut työllisyydenhoidon pariin, jossa olen työskennellyt jo vuosikymmeniä. Kun nyt seuraan tämän päivän keskustelua työttömyydestä, osaavan työvoiman saatavuudesta ja maahanmuutosta, mietin usein, katsommeko ongelmaa liian kapeasti.

Rakennusalan lisäksi moni muukin ala on muuttunut. Kansainvälinen kilpailu on kiristynyt, kustannuspaineet kasvaneet ja aliurakointi lisääntynyt. Yrityksillä on entistä vähemmän taloudellista liikkumavaraa. Kun jokainen työtunti on laskettava tarkasti, mahdollisuus opettaa työssä aloittelevaa työntekijää on vähentynyt. Se ei johdu siitä, etteivät yritykset haluaisi antaa mahdollisuuksia, vaan siitä, että niillä ei aina ole siihen varaa.

Voisimmeko rakentaa sellaisen toimintaympäristön, jossa yrityksillä olisi jälleen mahdollisuus palkata myös vähemmän kokeneita työntekijöitä ilman kohtuutonta taloudellista riskiä? Jokainen kokenut ammattilainen on joskus ollut ensimmäistä päiväänsä työmaalla.

Suomessa voidaan samaan aikaan kärsiä korkeasta työttömyydestä ja osaavien työntekijöiden puutteesta. Siksi pelkkä työpaikkojen tai työnhakijoiden määrän tarkastelu ei riitä. Ratkaisevaa on se, miten ihmiset pääsevät kasvamaan osaajiksi.

Ulkomainen työvoima on ollut ja tulee varmasti olemaan tärkeä osa Suomen työmarkkinoita. Työperäinen maahanmuutto on kuitenkin eri asia kuin hallitsematon maahanmuutto, eikä näitä pitäisi sekoittaa toisiinsa. Suomi tarvitsee osaavia työntekijöitä, mutta samalla meidän pitäisi huolehtia siitä, että myös omilla nuorillamme on todellinen mahdollisuus kasvaa osaajiksi.

Ihmiset haluavat yleensä pärjätä omalla työllään. Yhteiskunnan tehtävä on tehdä siitä mahdollisimman helppoa, ei rakentaa järjestelmää, jossa sekä yritykset että ihmiset joutuvat jatkuvasti turvautumaan erilaisiin tukimuotoihin.

Suurin muutos ei ole tapahtunut työntekijöissä vaan työelämässä. Ennen työpaikoilla oli enemmän tilaa oppia. Nyt työntekijän pitää olla valmis heti.

Jos haluamme ratkaista työllisyyden ja osaajien saatavuuden haasteita, meidän pitäisi kysyä nykyistä useammin, missä tulevaisuuden ammattilaiset oppivat työnsä. Yksikään osaaja ei synny valmiina. Jokainen tarvitsee ensimmäisen mahdollisuuden.

Äitini kuoli hiljattain, ja viime aikoina olen käynyt läpi vanhoja valokuvia ja perhealbumeita. Kuvien ihmiset ovat monelta osin jo poissa, mutta heidän elämäntarinansa näkyvät edelleen jälkipolvissa. Albumeita selaillessa huomio kiinnittyi siihen, kuinka tavallisia heidän elämänsä olivat. Kuvissa oli häitä, lasten syntymäpäiviä, koulukuvia, mökkireissuja, rippijuhlia, jouluja ja arjen pieniä hetkiä. Tavallista suomalaista elämää.

Vanhoja kuvia katsellessa mieleeni jälleen nousi ajatus, jota paljon mietin.

Välillä tuntuu, että maailma on mennyt jotenkin nurinpäin.

Kun avaa television, lehden tai sosiaalisen median, vastaan tulee toinen toistaan erikoisempia uutisia. Keskustelemme sukupuolista, identiteeteistä, sijaissynnytyksistä, munasolujen pakastamisesta ja jatkuvasti uusista tavoista määritellä ihmistä, perhettä ja vanhemmuutta. Monia asioita, joita vielä hetki sitten pidettiin poikkeuksellisina, esitellään nyt edistyksenä, jota pitäisi juhlia.

Samaan aikaan syntyy yhä vähemmän lapsia. Nuorten pahoinvointi lisääntyy. Yksinäisyys koskettaa yhä useampaa ihmistä. Moni nuori aikuinen suhtautuu tulevaisuuteen epävarmemmin kuin aiemmat sukupolvet.

Joskus tuntuu, että puhumme enemmän seuraavan rajan rikkomisesta kuin siitä, mikä elämässä todella kantaa.

Julkista keskustelua seuratessa huomaa usein pohtivansa, kuinka paljon puhumme nykyään oikeuksista ja kuinka vähän velvollisuuksista. Vapaus on tärkeä asia, mutta toisinaan jää miettimään, onko keskustelusta kadonnut jotakin sellaista, mitä aiemmat sukupolvet pitivät itsestään selvänä: vastuu toisista ihmisistä, sitoutuminen ja ajatus siitä, että elämässä kaikki ei pyöri oman itsen ympärillä.

En tarkoita, että ennen kaikki olisi ollut paremmin. Jokaisella ajalla on ollut omat ongelmansa, eikä menneisyyttä pidä romantisoida. Silti vanhoja valokuvia katsellessa huomaa, että monille ihmisille elämässä oli tiettyjä pysyviä kiintopisteitä. Perhe, työ, seurakunta, kotipaikka ja lähiyhteisö olivat asioita, joiden varaan elämää rakennettiin.

Minä kuulun siihen sukupolveen, joka kasvoi aikana, jolloin kaikkea ei tarvinnut keksiä uudelleen. Lapsi syntyi äidille ja isälle. Perhe oli yhteiskunnan perusyksikkö. Kirkko muistutti siitä, että ihmisellä on vapauksien lisäksi myös vastuuta. Kaikki ei ollut täydellistä, mutta suunta oli useimmiten selvä.

Tänään näyttää siltä, että lähes jokainen perinne ja raja joutuu perustelemaan olemassaolonsa uudelleen. Samalla yhä harvemmin pysähdytään kysymään, miksi jotkin asiat ovat säilyneet sukupolvesta toiseen. Onko mahdollista, että osa niistä on säilynyt siksi, että ne ovat olleet ihmiselle ja yhteiskunnalle hyväksi?

Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa lapset nähdään yhä useammin projektina tai vaihtoehtona muiden vaihtoehtojen joukossa? Mitä tapahtuu, jos perheestä tulee vain yksi elämäntapa muiden joukossa? Entä mitä tapahtuu, jos aikuisten toiveet alkavat jatkuvasti mennä lasten tarpeiden edelle?

Kristittynä uskon, että Jumala ei antanut ihmiselle rajoja kiusaksi vaan suojaksi. Sama pätee yhteiskuntaan. Kaikki rajat eivät ole sortoa, eivätkä kaikki perinteet ole vanhanaikaisia esteitä. Osa niistä on syntynyt suojelemaan ihmistä, perhettä ja yhteisöä.

Ehkä aikamme suurin haaste ei ole se, että vapautta olisi liikaa tai liian vähän. Huolestuttavampaa on, jos samalla kadotamme ymmärryksen vastuusta, sitoutumisesta ja siitä, että elämä ei ole vain yksilön oikeuksien toteuttamista. Yhteiskunta rakentuu myös velvollisuuksista, yhteisöistä ja sukupolvien välisestä vastuunkannosta.

Vanhoja perhealbumeita selaillessa huomaa, että sukupolvelta toiselle siirtyvät harvoin ajan muodit tai äänekkäimmät mielipiteet. Jäljelle jäävät ihmiset, perheet, muistot ja se, miten olemme kohdelleet toisiamme.

Ehkä juuri siksi niitä asioita kannattaisi vaalia myös tänään.

Vapaus on yksi aikamme käytetyimmistä sanoista. Sillä perustellaan päätöksiä, sillä puolustetaan oikeuksia ja sen nimissä rakennetaan koko yhteiskuntajärjestelmää. Harvemmin kuitenkaan pysähdymme kysymään, mitä vapaus oikeastaan tarkoittaa ja ennen kaikkea, mihin se meitä vie.

Suomessa puhumme demokratiasta usein kuin se olisi yksiselitteinen ja kiistaton järjestelmä. Todellisuudessa näin ei ole. Emme elä vain demokratiassa, vaan liberaalissa demokratiassa, jossa kansanvallan rinnalla kulkee toinen periaate: yksilön oikeudet, joita enemmistökään ei saa rikkoa.

Tämä on ollut pitkään vahvuutemme. Liberaali demokratia on suojannut yksilöä ja luonut vakautta. Samalla siihen sisältyy jännite, josta puhutaan liian vähän.

Kuinka pitkälle kansan tahtoa voidaan rajoittaa? Ja kuka lopulta päättää, missä raja kulkee?

Viime vuosina tämä jännite on tullut näkyväksi uudella tavalla. Keskustelu ei enää pyöri vain taloudessa tai palveluissa, vaan arvoissa, identiteetissä ja kulttuurissa. Samalla moni kokee, että yhteinen perusta on alkanut liukua.

Liberaali demokratia ei ole arvoneutraali järjestelmä. Se rakentuu tietyn ihmiskuvan varaan. Yksilö on ensisijainen ja hänen oikeuksiensa suoja on keskeisin tavoite. Tästä seuraa kehitys, jossa yksilön kokemus ja itse määrittely nousevat keskiöön. Toisille tämä merkitsee vapautta. Toisille se näyttäytyy yhteisen moraalisen perustan heikkenemisenä.

Samalla on nähtävä, miten tätä järjestelmää suojellaan. Liberaalissa demokratiassa valta ei ole vain eduskunnalla. Se on hajautettu tuomioistuimille, perustuslain tulkitsijoille, kansainvälisille sopimuksille, Euroopan unionille ja virkamieskoneistolle. Tämä on tietoinen ratkaisu.

Valtaa hajautetaan, jotta estetään enemmistön ylilyönnit ja autoritaarinen vallankäyttö. Samalla päätöksenteko etääntyy ihmisistä.

Kun valta etääntyy, luottamus ratkaisee.

Jos ihmiset kokevat, etteivät he voi vaikuttaa tai että heitä ei kohdella yhdenvertaisesti, järjestelmän vahvuus alkaa kääntyä heikkoudeksi.

Kristillisestä näkökulmasta kysymys on vielä perustavampi. Eurooppalainen käsitys ihmisarvosta ei syntynyt tyhjästä. Se rakentui ajatukselle ihmisestä, jonka arvo ei riipu hyödyllisyydestä, asemasta tai identiteetistä. Ihmisarvo on luovuttamaton, ei siksi että yhteiskunta sen myöntää, vaan siksi että se on ihmiselle annettu.

Juuri tämä ajatus on kantanut suomalaista yhteiskuntaa. Se on näkynyt luottamuksena, vastuunkantona ja siinä, että heikompaa ei jätetä yksin. Se on ollut perusta, jolle hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu.

Siksi kysymys ei ole uskonnosta, vaan perustasta.

Päivi Räsänen tapaus on nostanut esiin huolen, jota ei voi ohittaa. Vaikka oikeus arvioi yksittäisiä ilmaisuja ja niiden lainmukaisuutta, monelle jäi kokemus, että kyse ei ollut vain yhdestä sanasta. Kyse oli siitä, onko kaikilla edelleen sama oikeus ilmaista vakaumuksensa julkisesti.

Jos sanan- ja uskonnonvapaus toteutuvat vain osittain, kyse ei ole enää yksittäisestä oikeustapauksesta, vaan luottamuksesta koko järjestelmään.

Missä kohtaa järjestelmä, jonka tehtävä on suojella vapautta, alkaa itse rajata sitä?

Kun yhteinen moraalinen perusta heikkenee, tilalle ei tule tyhjyyttä. Tilalle tulee uusia määritelmiä. Hyvä ja paha alkavat muotoutua sen mukaan, mikä kulloinkin hyväksytään, säädetään tai normalisoidaan. Moraali ei katoa, mutta se siirtyy yhä enemmän vallan ja tulkinnan varaan.

Tämä näkyy myös arjessa. Keskustelu täyttyy luokitteluista ja käsitteistä, joissa ihminen nähdään helposti ensin ryhmänsä edustajana ja vasta sen jälkeen yksilönä. Samalla todelliset ongelmat eivät ole kadonneet. Perheiden uupuminen, nuorten pahoinvointi, koulun työrauha, yksinäisyys ja hoivan kriisi ovat yhä olemassa.

On perusteltua kysyä, olemmeko rakentaneet järjestelmän, jossa oikea kieli ja oikeat käsitteet korostuvat enemmän kuin todellinen välittäminen.

Kristillisten perusarvojen palauttaminen ei tarkoita pakkouskontoa eikä paluuta menneisyyteen. Se tarkoittaa paluuta siihen moraaliseen perusjärjestykseen, joka on pitänyt yhteiskuntaa koossa. Ihmisarvoon, vastuuseen, kohtuuteen ja lähimmäisenrakkauteen.

Arvot eivät näy juhlapuheissa, vaan siinä, miten päätämme. Perhepolitiikassa, koulussa, vanhustenhoidossa ja siinä, miten kohtelemme toisiamme arjessa.

Liberaali demokratia ei romahda yhdestä päätöksestä. Se murenee, jos ihmiset lakkaavat luottamasta siihen, että se kohtelee heitä oikeudenmukaisesti ja että sen arvot ovat kestäviä.

Siksi tärkein kysymys ei ole, mitä mieltä olemme yksittäisistä tapauksista.

Vaan tämä:

Mihin vapaus meitä vie, jos se ei enää perustu totuuteen ihmisestä?