SailaPolitiikka

Vapaus on yksi aikamme käytetyimmistä sanoista. Sillä perustellaan päätöksiä, sillä puolustetaan oikeuksia ja sen nimissä rakennetaan koko yhteiskuntajärjestelmää. Harvemmin kuitenkaan pysähdymme kysymään, mitä vapaus oikeastaan tarkoittaa ja ennen kaikkea, mihin se meitä vie.

Suomessa puhumme demokratiasta usein kuin se olisi yksiselitteinen ja kiistaton järjestelmä. Todellisuudessa näin ei ole. Emme elä vain demokratiassa, vaan liberaalissa demokratiassa, jossa kansanvallan rinnalla kulkee toinen periaate: yksilön oikeudet, joita enemmistökään ei saa rikkoa.

Tämä on ollut pitkään vahvuutemme. Liberaali demokratia on suojannut yksilöä ja luonut vakautta. Samalla siihen sisältyy jännite, josta puhutaan liian vähän.

Kuinka pitkälle kansan tahtoa voidaan rajoittaa? Ja kuka lopulta päättää, missä raja kulkee?

Viime vuosina tämä jännite on tullut näkyväksi uudella tavalla. Keskustelu ei enää pyöri vain taloudessa tai palveluissa, vaan arvoissa, identiteetissä ja kulttuurissa. Samalla moni kokee, että yhteinen perusta on alkanut liukua.

Liberaali demokratia ei ole arvoneutraali järjestelmä. Se rakentuu tietyn ihmiskuvan varaan. Yksilö on ensisijainen ja hänen oikeuksiensa suoja on keskeisin tavoite. Tästä seuraa kehitys, jossa yksilön kokemus ja itse määrittely nousevat keskiöön. Toisille tämä merkitsee vapautta. Toisille se näyttäytyy yhteisen moraalisen perustan heikkenemisenä.

Samalla on nähtävä, miten tätä järjestelmää suojellaan. Liberaalissa demokratiassa valta ei ole vain eduskunnalla. Se on hajautettu tuomioistuimille, perustuslain tulkitsijoille, kansainvälisille sopimuksille, Euroopan unionille ja virkamieskoneistolle. Tämä on tietoinen ratkaisu.

Valtaa hajautetaan, jotta estetään enemmistön ylilyönnit ja autoritaarinen vallankäyttö. Samalla päätöksenteko etääntyy ihmisistä.

Kun valta etääntyy, luottamus ratkaisee.

Jos ihmiset kokevat, etteivät he voi vaikuttaa tai että heitä ei kohdella yhdenvertaisesti, järjestelmän vahvuus alkaa kääntyä heikkoudeksi.

Kristillisestä näkökulmasta kysymys on vielä perustavampi. Eurooppalainen käsitys ihmisarvosta ei syntynyt tyhjästä. Se rakentui ajatukselle ihmisestä, jonka arvo ei riipu hyödyllisyydestä, asemasta tai identiteetistä. Ihmisarvo on luovuttamaton, ei siksi että yhteiskunta sen myöntää, vaan siksi että se on ihmiselle annettu.

Juuri tämä ajatus on kantanut suomalaista yhteiskuntaa. Se on näkynyt luottamuksena, vastuunkantona ja siinä, että heikompaa ei jätetä yksin. Se on ollut perusta, jolle hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu.

Siksi kysymys ei ole uskonnosta, vaan perustasta.

Päivi Räsänen tapaus on nostanut esiin huolen, jota ei voi ohittaa. Vaikka oikeus arvioi yksittäisiä ilmaisuja ja niiden lainmukaisuutta, monelle jäi kokemus, että kyse ei ollut vain yhdestä sanasta. Kyse oli siitä, onko kaikilla edelleen sama oikeus ilmaista vakaumuksensa julkisesti.

Jos sanan- ja uskonnonvapaus toteutuvat vain osittain, kyse ei ole enää yksittäisestä oikeustapauksesta, vaan luottamuksesta koko järjestelmään.

Missä kohtaa järjestelmä, jonka tehtävä on suojella vapautta, alkaa itse rajata sitä?

Kun yhteinen moraalinen perusta heikkenee, tilalle ei tule tyhjyyttä. Tilalle tulee uusia määritelmiä. Hyvä ja paha alkavat muotoutua sen mukaan, mikä kulloinkin hyväksytään, säädetään tai normalisoidaan. Moraali ei katoa, mutta se siirtyy yhä enemmän vallan ja tulkinnan varaan.

Tämä näkyy myös arjessa. Keskustelu täyttyy luokitteluista ja käsitteistä, joissa ihminen nähdään helposti ensin ryhmänsä edustajana ja vasta sen jälkeen yksilönä. Samalla todelliset ongelmat eivät ole kadonneet. Perheiden uupuminen, nuorten pahoinvointi, koulun työrauha, yksinäisyys ja hoivan kriisi ovat yhä olemassa.

On perusteltua kysyä, olemmeko rakentaneet järjestelmän, jossa oikea kieli ja oikeat käsitteet korostuvat enemmän kuin todellinen välittäminen.

Kristillisten perusarvojen palauttaminen ei tarkoita pakkouskontoa eikä paluuta menneisyyteen. Se tarkoittaa paluuta siihen moraaliseen perusjärjestykseen, joka on pitänyt yhteiskuntaa koossa. Ihmisarvoon, vastuuseen, kohtuuteen ja lähimmäisenrakkauteen.

Arvot eivät näy juhlapuheissa, vaan siinä, miten päätämme. Perhepolitiikassa, koulussa, vanhustenhoidossa ja siinä, miten kohtelemme toisiamme arjessa.

Liberaali demokratia ei romahda yhdestä päätöksestä. Se murenee, jos ihmiset lakkaavat luottamasta siihen, että se kohtelee heitä oikeudenmukaisesti ja että sen arvot ovat kestäviä.

Siksi tärkein kysymys ei ole, mitä mieltä olemme yksittäisistä tapauksista.

Vaan tämä:

Mihin vapaus meitä vie, jos se ei enää perustu totuuteen ihmisestä?