SailaPolitiikka

Alexander Stubbn uudenvuodenpuheessa Eurooppa esitetään liberaalin maailmanjärjestyksen moraalisena suunnannäyttäjänä. Ajatus on kaunis, mutta samalla syvästi ristiriitainen. Puhe rakentuu arvojen varaan, mutta käytännössä se nojaa vastakkainasetteluun ja viholliskuvien vahvistamiseen, erityisesti suhteessa Venäjään. Rauhaa ei kuitenkaan rakenneta julistuksilla, vaan kyvyllä nähdä myös vastapuoli ihmisinä, ei vain moraalisina ongelmina.

Euroopassa puolustettu liberaali järjestys esitellään vapautta lisäävänä ja edistyksellisenä. Samalla todellisuus kertoo toista. Mielipiteiden ohjailu, kielellinen varovaisuus ja digitaalisten alustojen sääntely kaventavat sananvapautta juuri niiden arvojen nimissä, joita väitetään puolustettavan. Jos päämäärä oikeuttaa keinot, on rehellistä kysyä, missä kulkee raja. Miten olemme olennaisesti parempia kuin ne yhteiskuntamallit, joita arvostelemme idässä, jos käytämme yhä samankaltaisempia keinoja?

EU asemoituu mielellään moraaliseksi keskukseksi USA:n ja Venäjän väliin. Silti Euroopan oma linja on usein hajanainen ja turvallisuus nojaa ulkopuolisiin takauksiin. Tämä herättää kysymyksen: onko Eurooppa todella johtotähti, vai pikemminkin arvoistaan epävarma yhteisö, joka määrittelee itsensä vastakohtien kautta, ei oman perustansa varaan?

Minulle – ja monille muille – kristillinen arvoperintö ei ole historiallinen koriste, vaan moraalinen perusta. Sovinto, nöyryys, vastuu ja itsehillintä eivät ole heikkoutta, vaan yhteiskunnan kestävyyden ehtoja. Nykyinen eurooppalainen arvopuhe korostaa yksilön vapautta ja omaa voimaa, mutta sivuuttaa kysymyksen siitä, mihin tuo vapaus on sidottu ja mikä sitä rajoittaa silloin, kun ihminen itse ei ole hyvä mitta.

Kun Jumala katoaa puheesta, ihmisestä tulee mitta. Ja kun ihminen on mitta, moraali alkaa muotoutua vallan, ei totuuden mukaan. Hyvä ja paha eivät enää perustu ihmisestä riippumattomaan moraaliseen järjestykseen, vaan siihen, mikä kulloinkin hyväksytään. Tämä ei ole vapautta, vaan arvojen liukumista.

Siksi moni kokee Euroopan suunnan moraalisena rappiona. Kyse ei ole yksittäisestä poliittisesta linjasta tai yhdestä uudenvuodenpuheesta, vaan syvemmästä muutoksesta: Eurooppa ei enää koe tarvitsevansa moraalista perustelua arvoilleen. Ne oletetaan itsestään selviksi, vaikka niiden juuret on katkaistu.

Presidentin puhe heijastaa tätä todellisuutta uskollisesti. Ei siksi, että hän olisi poikkeus, vaan siksi, että hän on aikamme ja järjestelmämme johdonmukainen edustaja. Arvoja julistetaan, mutta niiden lähdettä ei enää kysytä. Ja ilman ihmisestä riippumatonta mittaa Eurooppa ei ole moraalinen johtotähti, vaan yhteisö, joka etsii suuntaa maailmassa, jossa valta uhkaa määrittää sen, mitä pidämme oikeana ja hyvänä.